Niin se vaan taas sattui, että täytyi tälle otsikolle kirjoittaa vielä kolmososakin tämän vuoden saldoksi. Ihana, hidas sunnuntaiaamu ja kerrankin kunnolla aikaa aamulenkillä. Kävelttin meidän frisbeenurmen ohi, ja ajattelin, että nythän meillä ois aikaa vähän hauskanpidollekin. Chämppy oli ehdottomasti samaa mieltä. Frisbeetä ei sattunut mukaan, mutta suosittuna kepinheittopaikkana nurmelta löytyy aina muutama keppi. Neitihän oli ihan täpinöissään: "Voi mitä luksusta, aamulenkillä kepinheittoa, superhauskaa, oujee!"
No, eräällä heitollahan Chandler oli keppiä nopeampi, ja saavutti sen ennen kuin keppi oli kunnolla maahan laskeutunutkaan. Pieni viattomalta kuulostava uikahdus kuului, kun koira sai kepin suuhunsa, mutta endorfiinin virratessa suonissa olisi vielä jatkanut touhua. Minä kuitenkin katsoin paremmaksi lopettaa ja mennä sisälle. Matkalla Chandler alkoi kakoa ja yski/oksensi pari kertaa pienen määrän vaahtomaista sitkeää limaa, jossa oli hiukan verta joukossa. Neiti kuitenkin käveli innokkaasti ja näytti muuten ihan normaalilta, joten ajattelin, että tuskin siellä kovin suurta vauriota on...
Sisällä katsottiin kitaan lampun kanssa, mutta mitään ei näkynyt. Annettiin varalta kipulääkettä. Seurattiin tilannetta hetki, mutta kun tyttö alkoi viihtyä lähinnä makuulla omassa häkissään päätettiin soittaa päivystävälle. Hän kutsui vastaanotolle parin tunnin päästä. Kuitenkin mielessä alkoi pyöriä kaiken maailman ilmarinnat ja keuhkonpuhkeamiset, vaikka hengittäminen olikin normaalia, ja hengitysäänetkin kuunneltaessa ihan normaalit. Kohta tyttö ei enää innostunut leikistä eikä nakeistakaan, ei noussut makuulta kannustamallakaan ja viihtyi kippurassa asennossa, kävellessään kakoi. Soitettiin muuttuneesta tilanteesta, ja saatiin lupa tulla käynnille saman tien. Matkalla autolle neiti kakoi taas uuden kasan verensekaista valkoista vaahtoa. Täytyi myöntää, että itku silmässä ajelin klinikalle. Mitä jos keuhko tai ruokatorvi on vaurioitunut...?!
 |
| Nielu on kuulemma sen verran herkkä paikka tutkia, että Chandler rauhoitettiin ja nukutettiin propofolilla. Chandler oli kyllä ihan superreipas potilas koko ajan, ihan mahtava tyttö! Eläinlääkärikin oli mukava, eikä tehnyt tilanteesta stressaavaa. |
 |
| Tarkemmalla tutkimuksella kielen alta löytyi muutaman senttimetrin syvyinen onkalomainen haava, joka hieman tihkui verta (haava ei näy kuvassa). Ei onni kyllä ollut osunut mihinkään suurempaan suoneen, eikä sen syvemmälle hengitysteihin. |
 |
| Haava puhdistettiin ja suljettiin kahdella tikillä. Onneksi suun alueen vauriot paranevat nopeasti. Nyt antibioottia, kipulääkettä ja vähän vellimäisempää ruokaa muutaman päivän ajan. Mietittiin siinä kyllä, että tuon näköistä haavaa ei ihmisellä tikattaisi. |
 |
| Hui ku mamma säikähti! Helpotuksen halaus! |
 |
| Ensin on hauskaa, sitten käy näin. Keppiä meillä ei enää heitetä, (korkeintaan veteen), eikä mitään muuta suuhun sopimatonta, vaikka lukemattomia kertoja onkin sujunut turvallisesti ja vauhtihirmu niitä rakastaakin. Oman koirani tuntien olen edelleen sitä mieltä, että vauhdikkuus ja kaikennäköinen touhukkuus pitää Chandlerin onnellisena. Tekevälle näitä vain sattuu. Ja tekevänä sitä onnellisia ollaan. |
PS....
 |
| Näin meillä helläillään iltaisin.... |
 |
| ... ja näin aamuisin! |
